Pullon etiketti on hillitymmällä värimailmalla jopa tyylikkäämpi kuin saman valmistajan 12-vuotiaassa pullossa. Itse rommi on väriltään tumma ja elegantti. Rommin tuoksu on pullon suusta nuuhkittuna makea ja täyteläinen. Jotain mullistavaa kuitenkin tapahtuu, kun nuuhkin rommia glencairn-lasista. Huomaan tehneeni kaiken “väärin” tähän päivään asti. Rommin tuoksu juuri tällaisesta lasista on ihan erilainen kuin pullon suusta tai snapsilasista nuuhkittuna. Tunnen saavani lasista selkeämpiä hajuaistimuksia, joskin alkoholin höyrytkin tuntuvat lähes polttavan nenäkarvani, kun työnnän nenän liian pitkälle lasiin. Minun pitää selvästikin tilata muutama glencairn lisää. Rommi tuoksuu tummalle. Siis yleisesti tummalle, ei hedelmäiselle. Tammitynnyrin tuoksua on havaittavissa.

Ensimmäinen siemaus tuo suuhun alkoholin poltteen ja saman tumman maun, joka oli tuoksussakin läsnä. Se on jännä maku, kun en osaa sitä oikein kuvata muuksi kuin tummaksi ja aavistuksen puumaiseksi. Toinen hörppy on mielestäni aavistuksen hedelmäisempi, mutta varsin hillityllä tavalla. Alkoholin höyryt tuntuvat sieraimissa asti, mutta etanolin makua tässä ei todellakaan ole. Kolmas ja viimeinen kulaus onkin yllättävän suuri ja makuja tuntuu irtoavan voimakkaammin, mutta tietyllä tavalla se on jopa “yököttävä” tunne. Kyse ei kuitenkaan ole rommin pahuudesta, vaan enemmänkin siitä, etten ole raakojen viinojen ystävä, eikä minusta sellaista varmaan koskaan tulekaan. Kun drinkkeihin kaivataan tummaa demerara-rommia, kaadan sheikkeriin jatkossa pääasiassa tätä. En kuitenkaan tule nauttimaan tätä sellaisenaan, siihen on useita parempia rommeja omassakin kaapissa.