Lauantai-iltapäivän ruisviskien maistelu jatkuu nyt toisella merkillä. Tämä, kuten edellinen Woodford Reservekin, on minulle entuudestaan maistamaton brändi, joskin tämä on ainakin Ameriikassa vallan yleinen. Pullo on littanan mallinen, kuten em. edellinenkin oli, mutta etiketti ei tässä ole yhtä selkeä tai tyylikäs, vaan suorastaan hieman sekava. Korkin ulko-osa on muovia ja itse tappi synteettistä korkkia. Kun pullon ensimmäisen kerran avaa, siitä pitää repiä irti muovisuikale, jonka jälkeen korkin ja kaulaa ympäröivän, n. 3 cm korkuisen muovisuikaleen väliin jää ruma väli vaikka korkkia painaisi kiinni millä voimalla. Lisäksi sormiin jää ikävästi jonkinlaista liimaa irti revitystä suikaleesta.

Väritykseltään neste on vallan mieluisan väristä. Viinan tuoksu pullon suusta on maltillisen mausteinen. Glencairnista nuuhkiessa haju muistuttaa tuoretta puuta sisältävää puuliiteriä tai jonkinlaista puulevyä liimoineen. Hyvin etäisesti tuoksussa on myös kevyttä hedelmäisyyttä kuviteltavissa.

Ensimmäinen pikkuhörppy tuo suuhun lähinnä poltteen, joka tietenkin on seuraamusta korkeammasta alkoholipitoisuudesta. Vasta noin minuutin jälkeen ensimmäisestä hörpystä suuhun ilmestyy jälkimakuna luumua tai raakaa perunaa muistuttava maku. Toinen, reilumpi hörppäys kutkuttelee kielen kärkeä jo merkittävästi poltteellaan. Mitään erityisiä makuvivahteita en ainakaan havaitse poltteen läpi. Etanolin maku on lievänä läsnä. Edelleen paras maku on se perunainen jälkimaku… Kolmas ja viimeinen hörppy, muutama minuutti edellisen jälkeen, ei oikeastaan tuo makuun mitään uutta. Hörppyni jäi pieneksi, joten alkoholin poltettakaan ei ollut merkittävästi. Nyt ei enää puhuta erityisen nautittavasta ruisviskistä.