Pullo, tai varsinkin etiketti on hieman turhan pelkistetyn näköinen, mutta ajaa asiansa. Pullo on sinetöity jollakin vahamaisella massalla ja koska siinä ei ole minkäänlaista avausmekanismia, minun täytyy hakea apuun pieni, mutta terävä keittiöveitsi, joka pelottaa minua suuresti, sillä olen nauttinut tätä kirjoittaessa kourallisen US-vahvuisia drinkkejä ja muutaman rommikolan… ja heti ensimmäisellä avausyrityksellä tökkään itseäni etusormeen terävällä veitsellä. Kele! No, verenvuoto vähenee ja säihkähdys menee ohi. Loppujen lopuksi pöydällä on runsas määrä murusia vahakorkin murenemisesta ja pääsen itse pullon korkin pariin… Kaikki tämä edellämainittu näkyy muuten pullon ulkonäköpisteissä merkittävästi! Eikä siinä edes vielä kaikki! Muoviseksi paljastuva korkki on pullossa kiinni niin tiukasti, että kun suurella miehisellä voimalla sen lopulta saan kiskottua irti pullosta, roiskahtaa aiemmin avaamattomasta pullosta muutama senttilitra viinaa pöydälle ja näppäimistölle. Voi kele, tana ja ttu… Tämä se vasta näkyykin pullon ulkonäköpisteissä!

Itse neste, kun siihen vihdoin (!) pääsen käsiksi, on kauniin väristä. Se on tumman omenamehun tai vaalean brandyn väristä. Brandy tuoksuu miellyttävän omenaiselta, mutta katsellessani etusormestani vielä tihkuvaa verta, tuoksun lumo vähenee… ja onhan tuoksussa hieman etanoliakin mukana. No entäpä se maku, se kaikista tärkein tekijä missä tahansa alkoholissa? Se on vähemmän omenainen kuin mitä olisin toivonut, mutta kuitenkin hedelmäisempi kuin esimerkiksi aiemmin maistamani Laird’s applejack. Viinasta jää suuhun hieman samankaltainen hapan ja puolikirpsakka maku kuin aidoista omenoista ja sehän on tietenkin iloinen asia, vaikka sormeni vieläkin hieman tihkuttaa verta… Etanolin makua ei ole. Uskon, että tämä antaa  tulevaisuuden drinkkeihin hyvää omenaista makua.